Espoon Taidelainaamo esittäytyy Sellon kirjaston Vitriinissä pienellä teemanäyttelyllä, joka on koostettu lainaamon tämänhetkisestä valikoimasta. Näyttelyn aiheena ovat luonnonilmiöt, luontokokemus, -havainnot ja näiden taiteellinen tutkimus. Kaikki näyttelyn teokset ovat lainattavissa Espoon Taidelainaamon kautta.
Modernin kuvataiteen teoriaan vuosisadan puolivälissä suuresti vaikuttaneen amerikkalaisen kriitikon, Clement Greenbergin mukaan koko maalaustaiteen siihenastinen historia oli ollut pyrkimystä kuvapinnan litteyteen. Greenberg oli päätynyt tähän lopputulemaan seurattuaan etenkin kubismin kehitystä. Mikäli Greenberg olisi antanut Picassolle ja kumppaneille tehtäväksi suunnitella kala, olisivat he tuskin osanneet piirtää kubistisempaa eväkästä kuin mitä evoluutio oli jo tuottanut kampelan hellyttävän kaksiulotteissa olemuksessa – sijaitsevathan kampelan kaikki merkittävät piirteet, silmiä myöten, tämän pohjamudissa viihtyvän lituskan yhdellä kyljellä. Kalan toinen sivu puolestaan on vaalea pinta vailla ilmeisiä tunnusmerkkejä, ikään kuin sekin merenalaisena silmäniskuna Greenbergille ja yhä abstraktimmaksi käyneelle maalaustaiteelle.
Jos Greenbergin puhtaan formalismin vaateet vaikuttavat tämän päivän näkövinkkelistä jo vanhanaikaisilta, vie Essu Koskisen Platichthys flesus ajatukset vielä kauemmaksi historian havinaan. Koskisen kampelassa on tosiaan jotakin esihistoriallisen alkukantaista. Kampelan kansankielisestä nimityksestä “kampra” juontaa myös Suomen kielen sana kampura eli kömpelö. Vanhan kansan tarinoissa onkin ihmetelty, mitä kampela oli aikojen alussa tehnyt ansaitakseen omituisen ulkomuotonsa.
Siinä missä kubistit esittivät kohteensa samanaikaisesti useasta eri näkökulmasta yhdellä pinnalla, pyöräyttää Ligita Purina sarjassaan Vedenalaiset illuusiot totutun perspektiivin ylösalaisin, pinnan alle. Maalauksessa Minerva näkökulma onkin kampelan. “Osassa maalauksistani esitän järven pintaa ja vedessä kasvavaa luontoa realistisesti”, taiteilija kertoo, “mutta osassa teoksistani annan veden yläpuolella olevan ja vedenalaisen kasvikunnan sulautua yhteen luoden illuusiota mielikuvituksellisesta puutarhasta, koska vesi elementtinä on välttämätön kaikille kasveille kasvuympäristöstään huolimatta ja sitä kautta se toimii niitä yhdistävänä tekijänä”.
Purinan vedenalaisissa puutarhoissa saattaisi kasvaa myös Tatu Vuorion lasiveistos Tre. Syvän vihreänä hohtava sävy ja pinnan röpeliäinen tekstuuri tuovat mieleen vihreän obsidiaanin, luonnossa esiintyvän vulkaanisen lasin, joka on syntynyt sulan kivimassan jähmetyttyä niin nopeasti veden tai ilman vaikutuksesta, ettei muodostunut kivilaji ole ehtinyt kiteytyä. Vuorio ei kuitenkaan kuvaa luonnon ilmiöitä ja luontokokemusta imitoiden näkemäänsä, vaan “yrittämällä ymmärtää ja tavoittaa luonnon luomisen prosessia, niin kuin luonto luo. Havaitsen ja inspiroidun, tallennan mielen havaintoja ilmiöistä kokemuksina”.
Myös Eveliina Hämäläinen on kiinnostunut havainnosta ja aistinvaraisista kokemuksista, niin näkyvistä kuin näkymättömistäkin ilmiöistä. “Olen kiinnostunut aineen muutoksesta toiseksi. Mielikuvien muutoksesta kuviksi ja pigmenttien asettumisesta maalaukseksi.” Hämäläisen mustemaalauksen Juuri voisi halutessaan lukea myös kuvaannollisesti. Piirroksen sukupuun lailla haarautuvat juuret sitovat meidät aikaisemmin olleisiin niin kuin juuret kiinnittävät kasvit maaperään.
Merja Castrénin keramiikkateos Metsä osoittaa viestinsä nykyisille sukupolville. Castrén tuo töissään esiin maata sitovaa juuristoa, metsän katoamista ja luonnon monimuotoisuutta – “Taiteessani yritän herätellä katsojaa luonnon haavoittuvuuteen. Haluan kertoa tarinan, jolla on merkitys.”
Marja Blomsterin teokset Polku ja Lähdepolku ovat kaikessa pelkistyneisyydessään kuin visuaalisia haikuja. Jälkimmäisen maalauksen kavio- tai sorkkaeläimen lumeen jättäneitä jälkiä muistuttavissa musteläikissä on kenties heijastumia Bashōn talvisesta havainnosta vuodelta 1684:
Luminen aamu: / tuijottelen kaikkea, / hevosiakin.
Kotoisampia nelijalkaisen jälkiä on nähtävissä Tapio Haapalan metalliveistoksessa Aamukävelyllä – “…siis raahasit tuon pronssikoirankin sinne?”, tokaisi kollegani, kun näytin kuvia näyttelyn ripustusvaiheesta. Veistos ei tätä ennen ollut herättänyt itsessäni mielleyhtymää ihmisen parhaaseen ystävään, mutta miksikäs ei? Jos palataan vielä hetkeksi Picassoon, niin kyllä Haapalan veistoksessa voi nähdä samaa leikittelevää objet trouvé –henkeä kuin espanjalaisen kuuluisassa Härän päässä. Haapalakin on kertonut käyttävänsä teoksissaan läheltä löytyviä materiaaleja, työhuoneelle kerääntynyttä rojua ja ylimääräisiä koneiden osia. Koira tai ei, Aamukävelyllä tuntuu muodossaan ja materiassaan sisältävän hellämielisen piikin vakavan monumentaalitaiteen suuntaan. Onhan suurikokoisista julkisista veistoksista ja ympäristötaideteoksistaankin tunnetun taiteilijan materiaalina tässä sentään arvokas pronssi.
Anneli Hillin teosten värit ovat huumaavia, mutta viittaako Punaisen vuoren kuu täydellisen auringonpimennyksen värjäämään Maan kiertolaiseen vai onko vuori saanut sävynsä ilmansaasteiden ja pienhiukkasten sirottamasta valosta? Kanadan viimekesäiset maastopalot näkyivät Suomen iltataivaalla asti. Tutkijoiden mukaan maastopalot ovat nyt ilmastokriisin myötä kaksi kertaa aiempaa todennäköisemmät ja paloaltis sää tekee niistä vähintään 20 prosenttia voimakkaampia. Hillin monotypia Merellä sataa ei sekään päästä meitä pälkähästä vaan asettaa katsojan kasvotusten häirityn luontoäidin koko mahdin kanssa.
…
Puut, vedet, vuoret nähtävissä 29.3. asti Sellon kirjaston 2. kerroksessa. Kirjasto on avoinna arkisin klo 8 – 20 ja viikonloppuisin klo 10 – 18. Kaikki näyttelyn teokset ovat ostettavissa tai lainattavissa Espoon Taidelainaamon kautta. Tervetuloa!